Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle naiselle opetuksen viisaita sanoja.
Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. — Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.
— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat — kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri. Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. — Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen lähde.
Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme; paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt juoniaan.
— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi teltassaan.
— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?
— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.
Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta, jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä toivonut.
Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi. Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.
Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli. Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens tottumaton ja hän huokasi raskaasti.