Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta huolettomalla äänellä:
— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria Colonna, mitä tarkoitan?
Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta velvollisuutta törmää yhteen.
Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän ratkaistavaksenne lankeeva.
Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua, tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan: koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin! kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia. Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?
— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.
— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.
Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?
— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle: usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan lainoppineeseen, Accoltiin ja… hm… erääseen toiseen…
Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat, jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen, ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet, että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen viholliseen.