Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen. Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään, alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi taluttaa herransa jälestä.
Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.
VIIMEINEN LUKU
Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia. Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa, mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon päähänsä.