Isän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä myöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.
Kuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä vastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja kohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi, ett'ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.
"Te antanette anteeksi", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni jää Annan sydämen ympärille, "että häiritsen teitä; vaan minulla on pyyntö teille."
Anna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja alaspainunein päin.
"Tyttäreni", jatkoi isä, "on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa kuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko matkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri uhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi tuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne palata."
"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?…" Huone kävi ympäri hänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa melkein kauhulla.
"Ei ole toivoa ollenkaan." Isä sanoi tuon matalalla, painuneella äänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta lieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta siihen osaa ottamaan.
"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian saan teitä ottamaan tulla?"
"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!"
"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä", sanoi isä, ja hänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti heidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti, heti!