"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."
Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.
Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten hän sanoi, mitään kiirettä ollut.
"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme; sillä poikani Maunu — jolla nyt koulunpito on — piti hänestä, ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä Sissa — hän oli silloin noin kahdenkymmenen — ilmoitti äidille, että muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa, ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen, ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista asiaa. — Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä, ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen. Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta, mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en ole ollenkaan levoton. — Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle, että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella, mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa, iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."
Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen ja kiitollinen.
"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."
Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli, hän löi kätensä yhteen ja huudahti:
"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme, me ihmiset!"
Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän seurasi Annaa kirkkomaalle.
"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle; Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.