"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin, minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin huono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen parantumisestaan ollut suuria toiveita. — Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"
"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."
Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen makuukamariin.
Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana. Ja vanhat, rakkaat muistot — joita hän viimeisinä aikoina oli koko sielunsa voimalla takaisin pakottanut — valtasivat nyt hänet. Oi, kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut. Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.
— Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. — Ei, Anna, sinä et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. — Hän on parempi, minä ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. — Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en kärsisi siinä pienintäkään tahraa.
Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai makasiko hän — mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi — kuoleman kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?
Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi, ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi tulleet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?
"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois, niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."
Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea ja päättäväinen.
Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär, kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.