Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.
Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.
VII.
Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.
Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut ketään vastaan.
"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.
Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.
Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.
"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."
Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi: