"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? — Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."
"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."
"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."
Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.
"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."
"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."
Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.
"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni — kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."
Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?
Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.