"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."
"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. — Kokonainen riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"
Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.
"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."
"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun ruumiissa voi olla."
Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan nuorenlaiselta.
Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti päätänsä.
"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie se kotiin äidillesi."
"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää…"
"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen — perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."