Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! — hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä — ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia — syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"
Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi — kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.
Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.
Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.
"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."
Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.
Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.
"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."
Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. — Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.
Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani — suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen —, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.