Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.
"Onko tulipalo talossa?"
"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"
Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.
"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"
Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"
Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.
Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.
Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:
"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"