"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."
"Sinä olet siis sen arvannut?"
Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:
"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"
Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.
Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!
Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.
Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?
Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.
Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka — se oli kummaa, se.