"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."
Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:
"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."
"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."
Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.
Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto, totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis, vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla. Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla, Elisabet."
Hamasta isän kuolemasta — Kristian oli silloin kuudentoista — oli hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä, vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli ehkäissyt.
"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se on hätä-apuraha, ymmärräthän."
Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.
Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.