"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että…"
Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.
Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa, mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva patsas.
"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."
"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"
Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin. Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.
"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.
"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta sattunut…" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä näköala, neiti Elisabet?"
"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."
"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."