Jos suru on Kuin suunnaton, Kyll' avun voit Sä tuottaa. Mi hätänä, Kun lähellä Vain olet Sä! Sinuhun tahdon luottaa.
Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.
"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"
"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."
Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!
"Minulla ei ole ollenkaan halua!"
"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."
Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:
"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."
"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."