Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti, mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."
"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan kiitos, meidän vanha Elisabet."
"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"
IX.
Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut; minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.
"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet? Millainen nenäliina!"
"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois, Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille hyvää."
"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."
"En suinkaan. — Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. — Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla lehdillä leikkii. — Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni, kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä vielä, sekä luoda raitis katse elämään."
"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"