Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen täytyi sitä purkaa.
"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä, äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"
Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.
Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.
"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta, äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."
Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.
"Tyttö kultani, mitä sanot?"
"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta k:lo 7."
"Sinä tahdot siis… oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko antaa hänen lähteä, Kristian?"
"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"