"Herrani, mitä minusta tahdotte?"
"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. — Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"
"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin? Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."
"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. — Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. — Julia neiti, nyt saatte tulla!"
Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.
"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"
Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:
"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."
"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."
"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, — kukaties?, — Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."