Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin, eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä nupinaa ilman tähden.
Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto, johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja uskossa.
Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä; hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa, ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti aavistavalla pelolla.
"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan, "matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia, lapsi."
"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat, säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta ilmaisevalla katseella.
"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas, rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi perille! — Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara. Hyvästi, hyvästi!"
Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan — olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois, jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian sisälle.
"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään tapauksessa tule häirityksi."
Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."
"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."