"Oli lämmin päivä, mutta kävi tuuli; sinistä taivasta peitti tiheässä valkoiset juovikkaat hattarat. Nyt saatoin jo nähdä kaupungin ynnä myllyn; puut puutarhassa olivat melkoisesti kasvaneet, uusi rakennus näytti niin kauniilta ja komealta!
"'Pitääkö tässä seisahtaa, neiti?'
"'Niin, kiitoksia, Pekka.'
"Kahlekoira alkoi haukkua, ja oveen ilmaantui mies, pitkä, jokseenkin tanakka, myllärin pukuun puettu mies. Hän astui pari askelta vaunua kohden.
"'Brigitta, Jumala sinua siunatkoon! Terve tullut!'
"Se oli Niilo. — Alussa olin vähän pettynyt, sillä se oli hän eikä kuitenkaan hän, ei sama kuva, jonka olin kätkenyt; mutta seuraavana hetkenä kiitin Jumalaa koko sielustani, sillä nyt oli kaikki pelko ja suru hävinnyt, ja se, mikä oli minua niin monta vuotta huolestuttanut, oli kerrassaan kuin tuulen viemä. — Te ette minua kaiketi ensinkään ymmärrä, neiti, enkä minäkään silloin oikein itseäni ymmärtänyt, mutta Herra olkoon siitä kiitetty, että saatoin antaa toisen käteni hänelle ja Martalle toisen ja rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljo.
"Sisareni oli pieni, lihava, punakka nainen, sievä ja kaunis katsella, vaan ei kuitenkaan niin kaunis kuin se nuori tyttö, jonka olin jättänyt. Poika oli pieni kaunis piltti; hän oli oikein isänsä näköinen entisistä ajoista. Pienin lapsi makasi vielä kehdossa. 'Se on tyttö,' sanoi Niilo, 'hän kantaa sinun jälkeesi Brigitta nimeä.'
"Minä asetin nyt matkatamineeni pieneen, somaan vierashuoneesen, joka oli minua varten järjestykseen pantu. Heidän mielestänsä olin muuttunut edukseni, ja se oli kyllä mahdollista, sillä rokon arvet eivät olleet enään tuntuvia ja tukka oli silitetty taaksepäin myssyn alle; minä käytin jo silloin myssyä.
"'Sinua kaunistaa vanhaksi tulo,' sanoi Niilo ja tarkasti minua niin tyytyväisenä, että minun täytyi nauraa; mutta minä muistelin kuitenkin äitin sanoja rumista.
"Te ette voi käsittää neiti, kuinka ihana se aika oli, jota siellä vietin; oli kuin nuoruuteni muisto olisi palannut. Sydän oli niin täynnä riemua, että minun väliin täytyi lähteä huoneesta kiittämään Jumalaa siitä mitä hän minun hyväkseni oli tehnyt sekä sisällisessä että ulkonaisessa suhteessa. Mutta hirveätä puuhaa he minusta pitivätkin, ja kummalliselta tuntui sille, joka aina on tottunut muita passailemaan, itse saamaan passailua muilta. He oikein silmistäni näkivät, mitä minä toivoin.