Hän taivutti päänsä alaspäin: "Jumala on ollut minulle hyvä, neiti, minä rakastan lähimmäistäni."
Vanhus kääri nyt sukankutimensa kokoon, taputteli ystävällisesti kättäni ja meni; mutta siitä päivästä alkaen näytti minusta tuo pieni kartano vielä ystävällisemmältä ja hauskemmalta kuin ennen.
MARGRETA.
Provasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen alla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän ympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina suuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.
Oli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa pitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin kummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli luotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä huomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä vilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden suloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen omaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä juutilaista kylää, joka — vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis — näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä, ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin sokeaan.
Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.
Hänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi, kieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli pakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti ponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli vajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta täynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset tutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä lapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen tavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia, hämmästyttäviä ilmiöitä.
Mutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen vaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena silmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät olleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei mikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika seisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa — ne olivatkin tietysti pari pitkää sanaa — armaansa, myllärin rengin kanssa.
"Kyllä hän on saava kuumaa," ajatteli provastin rouva, "niin, Herra tiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi," ja samassa hän loi mieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei ollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli; sillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä itsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se muinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan yhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut aivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä mies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli jotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri siunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.
"Mutta missä Margreta viipyy?" kysyi rouva katsellen ympärilleen.