Isä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus kelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte seisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa keskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja huonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin, liisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki huoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.
Oli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili niin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi ainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli valkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon paisteessa.
Vastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella oli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten ruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden ympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua, sukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka vilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli todellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta se oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä vallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine kyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä oli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja pioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät äsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua. Viheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta vasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin elävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä hallitsi?
Tuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan toisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan näyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella; hänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon pienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja siitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen hämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä katsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä, kulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini- ja valkoraakainen pumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa, lumivalkoinen liinavaate-esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin laskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun kori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli ympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli niin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän astui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi edessäni.
"Anteeksi, oletteko majurin tytär? — Niin, sitähän arvelin. — Voi, älkää panko pahaksenne, tahdoin vaan sanoa teille, että koska vesi ei ole hyvää teidän kaivossanne, niin voitte sitä noutaa meiltä. Se on kyllä tarkoitukseensa hyvää, Jumala varjelkoon minua herättämästä pahaa mieltä, pehmeä vesi on kyllä oivallista tarkoitukseensa, mutta ei juotavaksi. Meillä taas on kirkkainta lähdevettä, oikein Jumalan siunausta, ja kylmää kuin jäätä se on. Ei, neiti ei saa ensinkään kiitellä, sillä Herra nähköön, ei siitä minulle vahinkoa tule; kuta enemmän sitä ammennetaan, sitä runsaammin sitä virtaa. Sitte löytyy pihassani myös takaportti, jota tahdon pyytää teidän käyttämään, Sen kautta päästään sivukaduille ja sieltä kävelytielle; siten pääsee käymästä koko kadun loppuun, ja hyvin moni on tuosta takaportista iloissaan. — No, neiti, ei siitä maksa kiittää, olkaa vaan vait. — Niin, nyt tiedätte, missä neitsy Brigitta Lund asuu, jos häneltä jotakin haluaisitte; minä olen ollut kauvan tässä kaupungissa ja voisin ehkä toisinaan antaa neuvoja." Hän nyökäytti päätään hyvästijätöksi.
Niin alkoi tuttavuutemme naapurimme kanssa.
Päivällisajan lähestyessä kuulin iloista melua pienen talon edustalla, ja näin ihmeekseni kolme rajuavaa poikaa syöksevän sinne. He olivat nähtävästi kotiintuneita, sillä lakit viskattiin porstuan nauloille ja koululaukut päästettiin seljistä. Vähää senjälkeen he riehuivat ympäri puutarhassa; pienimmällä oli kova kiire saada kuntoon heilukiikkua kahden puun väliin, suurin — ruskeasilmäinen, tummankauniilla kiharoilla kaunistettu poikanen — auttoi neitsy Lundia papuvarsien pöngitsemisessä. Vihdoin he riemastuneina söivät illallista huvimajassa. Vanha neitsy levitti tottuneella kädellä voita leivän päälle; kun viimeinen oli saanut osansa, tahtoi ensimmäinen yhden lisää ja niin edespäin.
Huoneemme oli rakennettu korkealle kivijalalle ja sen vuoksi saattoi pohjakerroksessa olevasta salista katsoa suoraan huoneisin vastapäätä; neitsy Lund niin sanoakseni vietti elämäänsä meidän silmäimme alla. Aina ahkera, aina iloinen; se oli todellakin mieltä ylentävää. Minä usein häpesin itseäni joutohetkinäni nähdessäni hänen uutterat kätensä niin nopeassa puuhassa milloin ulkona, milloin sisässä, milloin neulalla, milloin sukkavartaissa; hämäräaikakin käytettiin työhön. Kunakin aamupuolena luki hän sanomalehden perin pohjin alusta loppuun vakavin katsein silmälasit nenällä. Se oli velvollisuustoimi; täytyihän seurata aikaansa ja tapauksia maailmassa. Kun lehti asetettiin syrjään sai se tavallisesti pienen silittävän pyyhkäyksen, ja neitsy Brigitta hengähti helpoitettuna; nyt se toimi oli suoritettu. Kaikki muut askareet toimitti hän omituisella ripeydellä ja halulla, ja usein tuntui minusta, kun häälyisi hänen ympärillään vaan iloisia ajatuksia ja muistoja hänen yksinäisyydessään.
Me puhelimme hyvin vähän toisiemme kanssa, ja silloinkin vaan pari kolme sanaa, mutta me pidimme hänestä; isänikin selitti, että hän piti oiva lailla tuosta vanhasta naisesta, joka aina näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä.
Kesämmällä sairastuin; se alkoi vilustuksella; minä en voinut mitään nauttia, ainoastaan pari pisaraa raikasta vettä.