Tämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä eroitusta näiden molempien esineiden välillä.
"Emil tulee kotiin huomenna."
"Emil tulee kotiin huomenna," matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä; sitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa; katseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:
"Tuleeko Emil huomenna kotiin?"
Kun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä ympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka juuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein kukka, jota voi nähdä.
"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy myöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää! Vilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa 'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle, toisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai niin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän käsivarrella."
"Nyt minä menen," sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; "sinä tulet mukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä."
Vaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi kirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.
Kirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä; ainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta hoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle, haudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti yksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli luettavana nimi Henrik Jensen.
Hän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli tuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön sydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia, haravoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.