Hän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena tyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan; hän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan kauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli kuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä samassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön — sitä hän ei koskaan unohtanut.
Alkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin, jossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö, oikein reipas tyttö.
Ennen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään Bokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä paronin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar, vaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia, olivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa, etteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. "Pikku Greeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja erittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian huomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin mieliksi.
"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa," ajatteli hän itsekseen 16 vuotta täyttäessään, "ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat jäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo, olisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa."
Ja koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa, ja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin epärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen, juuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen, rakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet. Joka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin juotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja levollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen kuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan. Iltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle virvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän tiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin tapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa läksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren reijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen nähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla, ja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista valtaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli neljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan itseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.
Kun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa ja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia päänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä työstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa, että he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä mukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he olivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa hyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja tarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä: Margreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän ei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.
Rouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli tehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei kyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin kutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut tehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri talossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton silloin se, joka oli ollut huolimaton!
Vihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa kauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa tulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro, jonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil tuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä oli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa; vanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä, onkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut, häälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin ystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä tyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo paljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.
Margreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään peilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa, että olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen. Vaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta esiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta puutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse edellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä vastaan.
Hän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin korkealle ilmaan — oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla mukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan nähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.