"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei ole mitään estettä olemassa."
Nuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.
"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea," jatkoi provasti levollisesti, "tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet, hyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja tehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen miehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin rikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä, joka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla joksikin."
Nyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut, ystävälleen avuksi.
"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut, sivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä suhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan kylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin opintoihin, joihin on paras taipumus," ja Emil ajatteli samassa, kuinka onnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut sellainen.
"Jos kohta en mitään olekaan," sanoi Villiam hiljaa, "niin toivon kuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi."
"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te olette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan siihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille runsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun puolestani."
Hän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin liikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen vallassa — tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään ajatteli hän: "siitä saavat kiittää minua," ja hän oli mielestään niin äärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten onnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.
"Minun ei koskaan mieleeni tullut," sanoi Emil, "että sinä voisit mieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot kaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä pieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi voinut saada."
Pienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski raappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä kaikui.