Ja höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se tuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu korkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta, ja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.
Oli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren vaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.
"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä matkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi. Vaan sinä olet murheellinen — älä sitä salaa, Greeta, se on niin luonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren rakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi sija sinun sydämessäsi — eikö niin?"
"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata."
Hän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa, mutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän kipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri oli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen oli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.
"Olen utelias kuulemaan," sanoi Villiam, "mitä tulet pitämään kodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen, mutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden varrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu kävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään meri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua haluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle, Lindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt — siitä en luullakseni ole ennen sinulle puhunut — ja siellä syömme viiliä ja marjoja."
Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin; ilma ja liike olisi häntä virkistävä.
"Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.
Inkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita huoneita — kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä kotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin vähäpätöinen.
Villiam soitti kelloa, portti aukeni — mutta kuka sen aukasi? Inkeri väänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin kummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.