"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään, hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko niin paljon rakkautta? — Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu, kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui, kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."
Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?
"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."
Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään ja juoksi ympäri huonetta.
Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin tapahtuvan eron.
Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."
En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö. Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."
"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"
Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme uskaltaneet toivoa.
"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi, Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi. — En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin. En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."