PRAVDIN. Oikeinko vielä kivistää?
SKOTININ. Totta kai, kun niskanahkani on rikki.
(Rva Prostakoffin seuraavan puheen aikana Sofia osoittaa silmäyksillä Milonille, että heidän edessään on Starodum. Milon ymmärtää hänet).
RVA PROSTAKOFF. Vai on niskanahkasi edes rikki. Saat kiittää siitä herra upseeria, sillä ell'ei hän olisi väliin tullut, niin et olisi minun käsistäni niin vähällä päässyt. Poikaani ainokaista minä suojelen: en säästä silloin omaa veljeänikään. (Starodumille). Herraseni, se ei merkitse mitään eikä sitä kannata nauraa. Minulla on äidillinen sydän. Onko milloinkaan kuultu, että emä jättäisi penikoitaan alttiiksi? — Mutta tänne näkyy todellakin, ties kenen luo, tulleen ties mikä vieras.
STARODUM (viitaten Sofiaan.) Tämän neidon luo on tullut hänen enonsa
Starodum.
RVA PROSTAKOFF (säikähtyen, arasti). Kuinka? Sinäkö se olet? Meidän rakas vieraamme! Voi minua hupsua! Vai tälläkö tapaa piti ottaa vastaan omaa isää, joka on meidän kaikki toivomme! Anna anteeksi: minä olen hupsu. En osaa enää selvitäkkään. Missä on mieheni? Missä poikani? Tulit kuin tyhjään taloon. Tämä on jumalan rangaistus! Kaikki ovat hulluja! Piiat, piiat, Palashka, hoi!
SKOTININ (syrjään). Vai tuo se on! Siinä se nyt on eno!
IV Kohtaus.
Samat ja Jeremejevna.
JEREMEJEVNA. Mitäs nyt tarvitaan?