KUTJEIKIN. Joll'ei mieleeni olisi juolahtanut poiketa tänne tullessani sen akan luo, joka leipoo meidän ehtoollisleipämme, niin saisin nyt nälissäni ulvoa kuin koira.
TSIFIRKIN. Kyllä täällä on oiva komento!
KUTJEIKIN. Oletko kuullut, veikkoseni, millainen elämä tämän talon palvelijoilla on? Vaikka oletkin sotamies ja nähnyt tappeluita, niin varmaankin kauhistuisit…
TSIFIRKIN. Kyllä minä olen itse nähnyt. (Huokaisee). Ohhoh sentään!
Ikäväksi käy.
KUTJEIKIN. Sydämmesi on murheelta liikutettu, Pafnutjevitsh.
KUTJEIKIN. Täytyy tässä jo murehtia. Aatelispojan on Luoja mulle antanut oppilaaksi. Jo kolmatta vuotta ponnistelen hänen kanssaan, mutta hän ei osaa kolmeenkaan saakka laskea.
KUTJEIKIN. Siis yksi ja sama murhe, kuin minulla. Jo neljättä vuotta ahkeroitsen, mutta hän ei opi ainoatakaan uutta riviä, ja vanhaakin opittua hän töin tuskin osaa tavu tavulta mongertaa.
TSIFIRKIN. Mutta kenenkäs syy? Heti kun hän ottaa rihvelin käteensä, pistää se saksalainen nokkansa ovesta sisään: pojalle annetaan lupaa ja minut työnnettäisiin kernaasti niskasta pellolle.
KUTJEIKIN. Sepä se on. Heti kun poika alkaa tavata katkismusta, hyökkää se ulkomaalainen pakana kimppuun: oppilasta selitetään ja minua kolhitaan.
TSIFIRKIN (rajuna). Antaisin vaikka toisen korvani, kun vaan saisin kerrankin oikein sotamiehen tavalla opettaa sitä kirottua juoniniekkaa!