SKOTININ. Vai ette tiedä, mikä pään koetus hänellä oli nuoruudessaan. No kuulkaapa. Kerran hän juovuksissa ratsasti portista oman kartanonsa pihalle. Hän oli iso mies ja portti matala, eikä hän muistanut kumartua. Arvaahan sen — hän löi kallonsa poikkipuuta vastaan niin että koko mies mätkähti maahan selälleen ja hevonen lensi alta tiehensä. Haluaisin kysyä: Kenen oppineen kallo on niin luja, ett'ei sellaisesta kolauksesta olisi henki lähtenyt? Mutta setä vainaja, kun oli päässyt maasta pystyyn, oli vaan kysynyt: onko portti eheä?
MILON. Te itse, herra Skotinin, tunnustatte olevanne oppimaton mies, mutta tässä tapauksessa, minun mielestäni, teidänkään päänne ei olisi lujempi kuin jonkun oppineen.
STARODUM (Milonille). Älä vaan lyö vetoa, hyvä ystäväni! Minusta kaikki
Skotininit ovat kovapäisiä.
RVA PROSTAKOFF. Mutta kuulkaapas nyt oikein — mitä iloa ihmisellä on oppimisesta? Näemmehän me omin silmin, mitä siitä tulee. Jos joku on vähän viisaampi kuin muut, niin hänet heti valitaan johonkin virkaan tai semmoiseen luottamustoimeen.
STARODUM. Ja se, joka on vähän viisaampi, se ei kieltäydy ottamasta tointa vastaan.
RVA PROSTAKOFF. Ei teitä ymmärrä — teillä on niin omituinen maku. Ennen vanhaan jokainen pyrki siihen, että saisi olla rauhassa. Mutta nyt ovat ihmiset muuttuneet. (Pravdinille). Tekin, hyvä herra, puuhaatte ja näette vaivaa niin paljon! Ja aina saatte uutta kiusaa — äskenkin näin tänne tullessani, että teille tuotiin joku kirjakäärö.
PRAVDIN. Minulleko kirjakäärö? Eikä sitä heti anneta käsiini! (Nousten.) Pyydän anteeksi, että jätän teidät, mutta minulle on kaiketi tullut virallisia asiakirjoja, joista tahdon viipymättä ottaa selkoa.
STARODUM (nousee ja kaikki nousevat). Mene vaan, ystävä, mutta emmehän vielä jätä toisillemme hyvästi?
PRAVDIN. Kyllä vielä tapaan teidät. Huomisaamunako te lähdette täältä?
STARODUM. Niin, kello seitsemän aikaan. (Pravdin menee.)