SKOTININ. Ja jos hänen irtaimistonsa onkin siirretty, niin en minä siitä ruikuta. Nähkääs minä tahdon välttää kaikkia rettelöitä. Vaikka naapurini ovatkin tehneet minulle niin paljon vääryyttä ja vahinkoa, niin en vielä milloinkaan ole käräjöinyt. Sen sijaan että rupeisin niiltä hakemaan korvausta, minä mieluummin kiskon vahingot takaisin talonpojiltani — ja sillä hyvä.
PROSTAKOFF. Se on totta, lankoni; tietäähän sen koko piirikuntamme, mikä mestari sinä olet veroja kiskomaan.
RVA PROSTAKOFF. Saisitpa, veliseni, meitäkin hieman opettaa. Me, näet, emme lainkaan osaa itse. Siitä saakka, kun olimme talonpojiltamme ottaneet kaikki, mitä ikinä heillä vaan oli, emme enää saa niistä irti yhtään mitään. Siinä sitä ollaan pulassa.
SKOTININ. Älä hätäile, sisko, kyllä minä opetan, kunpa vaan toimitatte
Sofian vaimokseni.
RVA PROSTAKOFF. No oletko sinä todella niin rakastunut siihen tyttöletukkaan?
SKOTININ. Mitä vielä? Viisi minä itse tytöstä!
PROSTAKOFF. Vai senkö vuoksi Sofiaa haluat, että hänen maatilansa on niin lähellä omaasi?
SKOTININ. En minä siitäkään paljoa välitä, mutta hänen maatilallaan on jotakin sellaista, mitä halajan sydämineni pohjasta.
RVA PROSTAKOFF. Mitä kummaa siellä on?
SKOTININ. Nähkääs, minä rakastan sikoja, ja juuri morsiameni maatilalla on semmoisia aika sikoja, että joka ikinen niistä, seisoen takasorkillaan, olisi meitä kaikkia päätä pitempi.