RVA PROSTAKOFF. Ehkä niin Jumalan avulla vielä paranet. Mene sinä vaan leikkimään mielesi mukaan, rakas Mitrofan. (Mitrofan ja Jeremejevna lähtevät).
V Kohtaus.
Rva Prostakoff, Prostakoff ja Skotinin.
SKOTININ. Miksi ei täällä näy morsiantani? Missä se on? Jo tänä iltana pitäisi olla kihlajaiset — eiköhän jo olisi aika ilmoittaa hänelle, että hänet naitetaan.
RVA PROSTAKOFF. Ehtiihän tuota vielä. Jos me suotta ennen aikojamme puhumme hänelle asiasta, niin hän ehkä arvelee, että meidän täytyy ikäänkuin pyytää hänen suostumustaan. Kyllä minä olen mieheni puolelta hänen sukulaisensa, mutta totella hänen täytyy, vaikka olisi ihan vieras.
PROSTAKOFF (Skotininille). Totta puhuakseni, me olemme kohdelleet Sofiaa, kuin orpolasta. Silloin kun hänen isänsä kuoli, hän oli vielä pikku lapsi. Hänen äitinsä, joka oli erään lankoni kautta vähän niinkuin sukulaiseni, sai puoli vuotta takaperin halvauksen…
RVA PROSTAKOFF (on tekevinään ristinmerkin). Varjelkoon meitä Jumala!
PROSTAKOFF. Ja siihen se Sofian äiti kuoli. Hänellä oli kyllä eno, muuan herra Starodum, mutta tämä oli jo aikoja sitten lähtenyt Siperiaan; ja kun tuosta Starodumista ei ole moneen vuoteen kuulunut yhtään mitään, niin me pidämme koko miestä kuolleena. Nähdessämme, että Sofia jäi ihan yksikseen, me otimme hänet tänne maalle luoksemme ja hoidamme hänen omaisuuttaan kuin omaamme.
RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä tänään noin leveästi jaarittelet: Veljeni saattaa pian joutua siihen uskoon, että me olemme oman etumme tähden ottaneet Sofian hoitoomme.
PROSTAKOFF. No mutta kuinka hän sellaista uskoisi? Emmehän me mitenkään voi siirtää Sofian kiinteätä omaisuutta meidän omaksemme.