Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin. Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan. Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista, jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.
Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin. Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta, nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan. Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.
Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan 8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja 29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa paha pettymys.
Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille opetti.
Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin. Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.
Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.
Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi, sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat kiinnitettävät.
Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.
Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä sydämeen.
Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.