Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme. Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen, entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin peräntakaisella.
Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.
Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta, se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman: "Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla, kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi, ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.
Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme. Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä, niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.
Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme, vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin, joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen, jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.
Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen. Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.
Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä, ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme noutaa ne, kuten teimmekin.
Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja, koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä, joten ei puutteesta ollut tietoakaan.
Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin erämaihin.
Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle Atlantin valtamereen asti — vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen. Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen, vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa; tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.