Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan kivimatalikkoon.
Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse, kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.
Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme lukuamme.
Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia, telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä — laivanrakennuksesta jääneitä rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta, minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.
Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja, eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä, joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.
Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista, minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.
Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi [taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä keinoa sellaisten valmistamiseen.
Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi. Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.
Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme suotuisalla tuulella merelle.
Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.