Daniel Defoe oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan "Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti, jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.
Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.
Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä, piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta takaperin sekä elettiin että — nuorisolle kirjotettiin. Defoe on maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.
Suomentaja.
Kapteeni Singletonin seikkailut.
ENSIMÄINEN LUKU.
Kapina laivassa.
Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.
Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.
Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.