Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.
Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.
Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.
Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.
Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.
Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.
Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.
"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.
"Minne haluat — vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."
"Millä keinoin sinne lähtisin?"