Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa — ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.
Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.
Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.
Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.
Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.
Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.
Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.
Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.
Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.