KUUDES LUKU.

Rynnistys rannikolle.

Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.

Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.

Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.

Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.

Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.

Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.

Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.