Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.
Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.
Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi. Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.
Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme, huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme, pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.
Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin mukaan luoteeseen päin.
Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.
Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.
Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan, kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle rannalle.
Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle, että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen). Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä päättämään.
Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä. Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta olleensa ihan alastomana.