Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä pelastajina.
Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta, ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot — eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.
Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla koruilla, joita Europasta tuodaan.
Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa, ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.
Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi; hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta. Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon, menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.
Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut olevan niillä seuduilla saatavissa.
Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä — yksikään meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.
Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.
"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi kultahietaa — ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa. Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä, mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."
Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl. penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.