"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen, vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.
Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä läksimme taipaleelle.
Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000 engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin runsaasti kultajyväsiä seassa.
"Nyt voimme luullakseni käydä työhön", arveli hän.
Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa. Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan. Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa. Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.
Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia, kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.
Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja, tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä, sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.
Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000, 10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.
Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan. Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi, eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.
Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon, missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.