"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja, päästäksemme pois."
Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.
"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat minua vain suostuttelemaan teitä maihin."
"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"
"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin veneenne vieressä."
"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."
"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät sekä veneenne että laivanne."
"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."
"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"
"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."