"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani; muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."
"Mutta olethan englantilainen", virkahti William hiukan hämmennyksissään.
"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt. Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä, vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."
"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään tuttavaa — ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta vanhastaan?"
"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa."
"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?"
"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut hoteisiinsa, kuten tiedät, William."
William oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:
"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."
"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja rauenneet."