"Sen totisesti teen, William", vakuutin, "kernaasti".
"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."
"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."
"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu omasta päätöksestäsi."
Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että
William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.
"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet — millä tavalla, siitä ei ole kysymys — niin paljon varallisuutta kuin me kaikki osaamme käyttää?"
"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut onni puolellamme."
"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile pelkästään varastamisen halusta."
"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla kotiin."
"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin. Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin kun ovat retkillänsä rikastuneet."