"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi, sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"
Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni. Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.
Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon, lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani oli syössyt köyhyyteen.
Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta. Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.
Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon kautta Aleksandriaan.
Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.
Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan. Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin ymmärsimme itsekään.
Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset, Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.
Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville, jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore Constantine Alexion, Ispahanista.
Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta, että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.