Tutkimusmatka saaren toiselle rannalle. — Papukaija. — Karjan alku.
— Elonkorjuun huolia ja iloja.
Päätin kerran taas lähteä lähemmin tarkastamaan saartani siltä puolen, missä huvilani sijaitsi. Otin mukaani kirveen, pyssyn ja runsaasti ampumatarvikkeita, pistin laukkuuni kaksi laivakorppua ja tertun rusinoita ja niin lähdin koirani kanssa taipaleelle. Kuljettuani sen laakson poikki, missä huvilani oli, aukeni lännessä meri eteeni. Kaukana taivaanrannassa erotin maata. Mannertako lienee ollut vai saari, en osannut sanoa, mutta korkealle merenpinnasta se kohosi, ulottuen lännessä länsilounaaseen. Minun laskuni mukaan se oli ainakin viidentoista, ehkäpä kahdenkymmenen meripeninkulman päässä.
Amerikkaan tuo maa kaiketikin kuuluu ja sijaitsi minun harkintojeni mukaan melko lähellä Espanjan siirtomaita. Jos niin on, arvelin, niin tottahan näillä vesillä ennemmin tai myöhemmin huomaan jonkin laivan purjehtivan joko sinne tai sieltä; ellen, se on Espanjan siirtomaitten ja Brasilian välistä rannikkoa. Siellä asuu kaikkein hurjimpia villejä, ihmissyöjiä, jotka surmaavat ja syövät suuhunsa jokaisen, joka heidän käsiinsä vain joutuu. Kuinkahan minun olisi käynyt, jos olisin ajautunut heidän rannalleen?
Näissä mietteissä astuskelin eteenpäin huomaten, kuinka maisemat täällä olivat paljon miellyttävämpiä kuin sillä puolen saarta, missä minun linnani oli: silmäini edessä avaroita, reheviä kukkaniittyjä ja yltympärillä kauniita metsiä. Siellä asusti paljon papukaijoja, ja mieleni alkoi tehdä sellaista itselleni: kesytän ja opetan sen puhumaan. Monen yrityksen jälkeen minun vihdoin onnistui saada lyödyksi yhtä papukaijaa kepillä, niin että se putosi huumautuneena maahan. Hetken kuluttua se virkosi, ja vein sen kotiini. Muutamia vuosia kesti kuitenkin, ennenkuin se oppi puhumaan. Myöhemmin tulee tästä kumppanista vielä puhe.
Hyvin hauskaa oli minulla tällä matkalla. Alavilla paikoilla tapasin jäniksiä — jäniksiksi niitä ainakin luulin — ja kettuja, vaikka nekin olivat toisenlaisia kuin ennen näkemäni. Ammuin niitä muutamia, mutta niiden lihasta ei ollut syötäväksi. Ei minulla nyt puutetta ravinnosta ollut. Minulla oli runsaasti riistaa, nimittäin vuohia, kyyhkysiä ja kilpikonnia. Ja kun rusinat ja muut hedelmät otetaan lukuun, ei minulta puuttunut herkkujakaan.
Päivässä en mennyt milloinkaan kahta peninkulmaa kauemmaksi siltä paikalta, minkä kulloinkin olin yöpaikakseni määrännyt, mutta sen sijaan kuljeskelin tienoota niin moneen kertaan ristiin ja rastiin, tutkien ja tarkastellen, mitä uutta siellä olisi nähtävänä, että väsyneenä aina saavuin yöleiriini ja nukuin makeasti yöni joko puussa tai pylvästen suojassa, jotka löin pystyyn maahan tahi puitten väliin.
Tällä rannalla liikkui lukemattomia kilpikonnia, kun taas omalla puolellani saarta en ollut puoleentoista vuoteen tavannut kuin kolme. Lintujakin oli täällä suunnattomasti, vaikka outoja minulle kaikki, paitsi pingviinit. Muutamilla oli varsin maukas liha. Vuohia oli runsaammin kuin toisella puolen saarta, vaikka täällä lakeilla mailla oli paljon vaikeampaa päästä pyssynkantaman päähän.
Kauniimpikin tämä puoli saarta kieltämättä oli, mutta sittenkään mieleni ei tehnyt muuttaa tänne. Olin jo niin ennättänyt kotiutua ensimmäiseen paikkaani, että pidin sitä aivan luonnollisena asuinsijanani; muualla tuntui vieraalta. Kuljin kuitenkin merenrantaa eteenpäin noin kaksitoista peninkulmaa, pystytin rannalle merkiksi pitkän seipään ja päätin lähteä kotiinpäin.
Koska nyt mielestäni tunsin saareni jo niin hyvin, ettei eksymisestä enää ollut pelkoa, päätin lähteä takaisin toista tietä kuin olin tullut. Mutta siinä erehdyin. Tuskin näet olin vaeltanut paria kolmea peninkulmaa, niin jouduin laajaan, korkeiden, metsäisten kallioiden ympäröimään laaksoon, jossa en osannut suunnata matkaani muuten kuin auringon mukaan, mutta pahaksi onneksi laskeutui niin sakea sumu, ettei kolmeen, neljään päivään näkynyt aurinkoa lainkaan. Harhailin sinne tänne ja lopulta minun oli pakko palata takaisin rannalle pystyttämäni seipään luokse, josta sitten käännyin kotia kohti samaa tietä kuin olin tullutkin. Kuljin sitten verkalleen lyhyitä päivämatkoja, kun ilma oli tavattoman helteinen ja kantamukseni olivat sangen raskaita.
Tällä matkalla yllätti koirani kerran pienen vuohenkilin ja hyökkäsi sen kimppuun, mutta ennätin väliin ja sain sen elävänä kiinni. Mieleni teki viedä se kotiin, sillä usein olin mietiskellyt, eikö olisi mahdollista saada kesytetyksi pari vuohta suvun aluksi vuohikarjalle, joka olisi hyvä olemassa vastedes, kun ruutini loppuisi. Sidoin sen kaulaan nuoran, jota aina kannoin laukussani metsämatkoilla, ja lähdin sitä kuljettamaan, mutta kesti kauan, ennen kuin sain vuohen kotiin. Huvilalle päästyäni jätin sen aitauksen sisään, ja lähdin itse kotia kohti, josta olin ollut poissa jo kuukauden päivät.