Olin oikein mielissäni, kun taas pääsin vanhaan linnaani ja sain jälleen levätä riippumatossa. Ja kaikki täällä tuntuikin niin kodikkaalta, niin omalta ja mukavalta, että yhä lujemmaksi tuli päätökseni olla milloinkaan siirtymättä täältä pois, kestäköönpä oloni tällä saarella kuinka kauan hyvänsä.
Viikon verran lepäilin matkan vaivoista rakennellen häkkiä Pollille, papukaijalleni, joka jo alkoi tottua minuun. Sitten johtui mieleeni kili parka, jonka olin sulkenut huvilaan, ja lähdin hakemaan sitä. Siellä se oli entisessä paikassaan mihin se olisi aitauksen sisästä päässytkään? — mutta nälkään eläin parka oli jo nääntymäisillään, siellä kun ei enää ollut mitään syötävää sille. Kiireimmiten karsin lehtiä ja oksia puista ja pensaista ja heitin sen eteen. Nähtyäni sen saaneen jo tarpeekseen kytkin sen jälleen nuoraan ja lähdin taluttamaan kotiin, mutta tuskin olisin nuoraa tarvinnutkaan, sillä nälkä oli sen tehnyt aivan kesyksi: mielellään se astua keputteli perässä. Jonkin ajan kuluttua se kiintyi ruokkijaansa ja vaalijaansa niin lujasti, että siitä tuli minulle asuintoveri, joka ei koskaan lähtenyt luotani.
Syyssadekausi oli vähitellen taas alkanut. Tuli syyskuun 30., täälläoloni vuosipäivä. Olin siis asunut saaressani kaksi vuotta, ja yhtä vähän minulla oli nyt poispääsemisen toiveita kuin ensimmäisenä päivänä. Toisen vuosipäivän vietin juhlallisesti niinkuin edellisenkin, nöyränä ja kiitollisena. Hartaasti kiitin Jumalaa, joka oli tahtonut selvittää minulle, että täällä yksinäisyydessäni kukaties olen onnellisempikin kuin ihmisten seurassa keskellä maailman turhia huvituksia ja riemuja. Kaiken mikä minulta puuttuu yksinäisyydessäni — näin mietin silloin — kaiken ihmisseuran hän on täydellisesti korvannut omalla läsnäolollaan ja vuodattamalla armoansa minun sieluuni. Hän on minua hoivannut, lohduttanut ja rohkaissut luottamaan johtoonsa täällä ja iankaikkiseen rakkauteensa, joka jatkuu haudan toisella puolellakin. Uuden suunnan saivat minussa nyt sekä huolet että riemut; toisaanne kuin ennen tähtäsivät nyt pyrintöni ja toiveeni.
Ennen — kesken metsästystä, kesken kävelyretkiä, kesken töitäni — oli minut usein vallannut äkillinen sielunahdistus. Sydän oli pakahtua rinnassani katsellessani metsiä ja vuoria, jotka pitivät minua täällä vankinaan.
Toisin oli nyt. Luin joka päivä Jumalan sanaa ja sain siitä yhä uutta lohdutusta. Kerran aamulla avattuani Raamatun sattui seuraava kohta silmiini: "En koskaan, en koskaan minä sinua jätä enkä hylkää." Nuo sanat tarkoittivat epäilemättä juuri minua, minua, joka vastikään olin valittanut tilaani pitäen itseäni sekä Jumalan että ihmisten hylkäämänä raukkana. "No niin", ajattelin, "koska Jumala ei minua hylkää, niin mikäpä minulla hätänä, vaikka ihmiset olisivat minut hyljänneetkin? Ja toiselta puolen: jos voittaisin koko maailman ja menettäisin Jumalan rakkauden ja siunauksen, kuinka sanomattoman onneton olisinkaan."
Tällaisessa mielentilassa aloitin kolmannen vuoteni tässä saaressa.
En tahdo väsyttää lukijaa tekemällä hänelle toisen vuoden töistä niin tarkkaa selkoa kuin ensimmäisen. Mainittakoon kuitenkin ohimennen, etten milloinkaan ollut työttömänä. Päiväni olin jakanut tarkoin eri töiden suorittamiseen. Raamattua luin joka päivä kolme kertaa; metsästykseen meni säännöllisesti kolme tuntia, milloin sade ei estänyt lähtemästä ulos; metsänriistan nylkemiseen, puhdistamiseen, säilöönpanoon ja ruoaksi laittamiseen meni useita tunteja päivässä. Puolenpäivän aikana en voinut mennä ulos lainkaan, koska aurinko täällä paistaa silloin suoraan päälakeen. Iltapäiväksi ei niin muodoin jäänyt kuin neljä tuntia työaikaa.
Töitäni hidastutti usein suuresti sekä tarpeellisten työkalujen että tarpeellisen taidonkin puute. Niinpä minulta meni esimerkiksi kokonaista kaksikolmatta päivää valmistellessani lautaa hyllyksi luolaani. Kaksi puuseppää olisi kunnollisin työvälinein saanut puolessa päivässä kuusikin sellaista lautaa samasta puusta! Mutta näin se minulta kävi. Ensiksi minun täytyi kaataa varsin iso puu, sillä hyllystä piti tulla aika leveä. Siihen meni kolme päivää. Oksain karsiminen vei minulta kaksi päivää. Tavatonta työtä ja vaivaa kysyi rungon hakkaaminen kummastakin päästä niin lyhyeksi, että jaksoin sitä liikutella. Ja sitten alkoi veistäminen puolelta ja toiselta, kunnes vihdoin olin saanut noin kolme tuumaa paksun laudan.
Niin meni marraskuu. Joulukuussa rupesin odottamaan ohra- ja riisisatoa. Peltoni ei ollut suuri, sillä kuten jo olen maininnut, ei kylvöäkään ollut kuin puoli peckiä. Kauniisti laiho kyllä kasvoi, mutta suureksi surukseni huomasin, että suuri joukko vihollisia uhkasi tehdä lopun koko viljasta. Vuohet ja nuo jäniksen kaltaiset eläimet olivat näet yötä päivää laihon kimpussa. Ei auttanut muu kuin kiireimmän kaupalla rakentaa aita ympärille. Päivän sitä rakentelin väliin aina ammuskellen kärkkäitä kuokkavieraita. Yöksi sidoin koirani pellon laitaan, ja siinä se haukunnallaan pidätti viholliset loitolla. Kolmen viikon kuluttua oli vihdoin luja aita valmiina pellon ympärillä.
Mutta tuskin oli yksi vaara vältetty, niin jo ilmestyi toinen. Nelijalkaiset eivät enää päässeet viljaa hävittämään, mutta kun tähkä rupesi jyvää tekemään, alkoivat taivaan linnutkin pyrkiä osalle. Kerran näet ulkona käyskennellessäni huomasin pellon ympärillä suuret parvet kaikenlaisia lintuja. Minä laukaisin pyssyni niitä kohti, ja silloin pyrähti kokonainen pilvi lintuja itse pellosta ilmaan.