En hellittänyt vieläkään. Ajattelin että koska en kykene viemään venettä vesille, niin tuodaanpa vesi itse sitä hakemaan. Päätin kaivaa joesta kanavan veneelle asti. Tuumasta toimeen siekailematta. Jonkin aikaa ponnisteltuani aloin kuitenkin lähemmin harkita tehtävääni: maaperä oli kovaa savikkoa ja joen äyräs niin korkea, että kanavan olisi pitänyt olla yläpäästään vähintään kaksikymmentä jalkaa syvä; muuta työvoimaa minulla ei ollut käytettävänäni kuin kaksi kättäni. Kaikesta tästä päättelin, että kanavan kaivamiseen minulta menisi vähintään kymmenen, ehkä kaksitoistakin vuotta! Loppujen lopuksi minun täytyi siis luopua koko yrityksestä.
Hukkaan olivat menneet nuo monen pitkän kuukauden työt ja ponnistukset! Voi, kuinka karvastelikaan sydän parkaani silloin! Huomasin nyt liian myöhään, että mieletöntä on ryhtyä työhön, ennen kuin on laskenut kustannukset ja tarkoin punninnut, kuinka pitkälle omia voimia riittää.
Kesken näitä töitäni kului neljäskin vuosi täälläolostani loppuun.
Vuosipäivän vietin nöyrässä hartaudessa niin kuin edellisetkin.
Raamatun lukemisen ja Jumalan armollisen avun kautta oli maailmankatsomukseni kokonaan muuttunut entisestään. Toisin silmin kuin ennen katselin nyt kohtaloni vaiheita. Maailma oli minulle kaukainen, en enää mitään toivonut enkä vaatinut siltä. Ajattelin maailmaa niin kuin me ehkä ajattelemme sitä haudan toisella puolen: olin siellä aikani elänyt ja lähtenyt viimein pois. Teki mieleni sanoa kuin Abraham rikkaalle miehelle: "Meidän välillemme on juopa avautunut."
Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea. Täällä opin senkin elämänviisauden, että tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin sitä saattaa hyödykseen käyttää. Olen jo maininnut, että minulla oli kolmekymmentäkuusi puntaa kulta- ja hopearahoja. Arvotonta tavaraa kerrassaan! Kourallisen kolikoita olisin mielelläni vaihtanut pahanpäiväiseen piippuun tai käsimyllyyn. Olisin antanut kaikki parista pivollisesta nauriin- tai porkkanansiemeniä, pussillisesta herneitä tai papuja tai mustepullosta. Olisin voinut kasvattaa täällä viljaa laivanlastit täyteen, mutta minulla ei ollut minne lähettää; itse tarvitsin sitä verraten vähän. Kilpikonnia oli saatavissa niin paljon kuin halusin, mutta yksi ainoakin riitti minulle pitkäksi aikaa. Metsää oli täällä niin runsaasti, että olisin voinut rakentaa kokonaisen laivaston, ja viinirypäleitä niin viljalti, että olisin niillä voinut lastata koko tuon laivaston, mutta tuo ylenpalttisuus oli nyt arvotonta!
Yksinäistähän elämäni täällä tosin oli, mutta samalla se oli armoitettua elämää, ja hartaasti kiitin Herraa, joka ihmeellisellä tavalla oli minut pelastanut ja ihmeellisesti piti minusta huolta.
Ajan kuluessa alkoi yksi ja toinen laji laivalta saamiani tavaroita kulua loppuun. Ensiksi muste. Lisäilin siihen tuon tuostakin vettä, kunnes se vihdoin kävi niin vaaleaksi, että tuskin enää jätti näkyvää jälkeä paperille.
Sitten loppuivat laivakorput, vaikka niitä söin säästäväisesti. Leivättä olinkin lähes vuoden päivät, ennen kuin pääsin ohrasta paistamaan leipää.
Kulumaan rupesivat jo vaatteetkin. Kirjavia merimiespaitoja olin tuonut laivalta maihin kolme tusinaa, mutta niistä ei enää ollut ehjänä kuin muutama, sillä enimmäkseen minulla oli vain pelkkä paita ylläni. Arkuissa oli muutamia merimiestakkejakin, mutta ne olivat liian paksuja tässä helteessä. Luulisin ettei näin kuumassa ilmanalassa tarvitse vaatteita ensinkään, mutta se on erehdys. Paidan ja ihon välinen ilma on sentään jonkin verran liikkeessä, niin ettei helle tunnu aivan sietämättömältä.
Lakki tai hattu oli kuumalla ilmalla välttämätön sekin. Milloin hatutta päin liikuin päivänpaisteessa, alkoi päässäni tuntua heti kivistystä.