Niin sitten taas elelin lähes kokonaisen vuoden hiljaista elämääni. Turvasin Jumalaan ja olin onnellinen, mitään muuta en kaivannut kuin ihmisseuraa.
Aikaa myöten opin yhä taitavammaksi kaikenlaisissa käsitöissä ja muissa näpertelyissä. Savenvalajan ammatissa edistyin koko lailla siitä lähtien kun keksin savenvalupyörän. Nyt astioista tuli siloisia ja siroja. Mutta suurin oli iloni silloin, kun sain valmiiksi piipun. Savesta se tosin vain oli eikä juuri kauniskaan, punaiseksi poltettu kuten muutkin saviastiat, mutta hauskaa sillä oli vedellä savuja. Tupakkaa kasvoi saarella yllin kyllin.
Vasuja ja koreja kerääntyi minulle samoin niin runsaasti, ettei säilytysastioista milloinkaan ollut puutetta.
Ruutivarastoni hupenivat huolestuttavasti. Aloin jo vakavasti miettiä, miten sitten eläisin, kun ruuti kerran loppuisi. Uuttahan en saisi mistään.
Kolmantena vuotena, niin kuin muistettaneen, olin saanut kiinni vuohen ja aikonut kasvattaa siitä itselleni vähitellen kesyn vuohilauman. Mutta se oli saanut jäädä yksin ja kuoli vihdoin vanhuuttansa.
Oltuani saaressa yhdeksäntoista vuotta ja huomattuani ruutivarastojeni vähentyneen päätin jälleen ruveta pyytämään vuohia elävinä. Asettelin ensin ansoja eri paikkoihin, mutta ne eivät olleet kyllin vankkoja, koska minulla ei ollut metallilankaa. Koetin loukkuja ja hautoja, mutta hukkaan menivät nekin yritykset. Viritin viimein lujia lankapyydyksiä ja kerran aamulla pyydyksille tultuani näin yhdessä vanhan pukin ja toisessa kolme kiliä, joista kaksi uuhta.
Pukki oli niin tavattoman vihainen, etten uskaltanut yrittääkään viedä sitä kotiin. Siksipä päästinkin sen menemään. Vuonat sen sijaan sain suurella vaivalla telttaani.
Pitkään aikaan ne eivät välittäneet ruoasta lainkaan, mutta viimein ne rupesivat syömään, eikä aikaakaan, niin ne jo tulivat aivan kesyiksi. Minulla oli siis hyviä toiveita oman vuohikarjan saamisesta.
Mutta jos halusin vuohikarjaa, täytyi välttämättömästi ryhtyä toimenpiteisiin, jotta vuoheni eivät pääsisi metsävuohien pariin, sillä silloin ne villiintyisivät jälleen ja karkaisivat tiehensä. Ei auttanut muu kuin ruveta rakentamaan aitausta, jossa karjallani olisi runsaasti ruohoa ja vettä ja jossa se olisi suojassa paahteelta. Kahden käden varaan tosin tämäkin tehtävä jäi, mutta rohkein mielin ryhdyin työhön. Löysin sopivan laidunmaan, jossa oli pari, kolme lähdettä ja jonka toisessa laidassa oli tuuhea viidakko. Erotin siitä aluksi sataviisikymmentä yardia pitkän ja sata yardia leveän alueen. Jos tämä ajan mittaan kävisi ahtaaksi, ajattelin, niin voisinhan laajentaa sitä.
Kolmen kuukauden kuluttua aitaus oli valmis. Sillä välin kilit olivat aina olleet lieassa lähelläni ja siten tottuneet yhä enemmän minuun. Tuon tuostakin vein niille ohran- tai riisinjyviä, joita ne tottuivat syömään kädestä. Kun saatuani aitauksen valmiiksi päästin ne valloilleen, ne juoksivat aina jäljessäni määkien jyviä.